Varmaan tyypillisin ja samalla inhimillisin tapa on yleistää omat tarpeet universaaleiksi: mitä minä tarvitsen on välttämätöntä ja mitä minä en tarvitse on turhaa. Se tarjoaa helpon tavan leimata omiin tarpeisiin kuulumaton kaikille muillekin hyödyttömäksi.
Toinen yleinen tapa on määritellä tarpeet hengissä pysymisen kannalta. Kuulostaa järkeenkäyvältä ja ehkä helpoltakin: ruoka ja suoja yliyksinkertaistettuna.
Kuitenkin jo ruoan suhteen tullaan ongelmiin. Joku maalla asuva voi olla todella omavarainen ravinnon hankinnassa, isommissa kaupungeissa ruoan saamiseksi tarvitaan jo monimutkaista jakeluverkostoa. Sitten joudutaan esimerkiksi miettimään onko liha välttämätön osa ravintoa vai onko kasvisruoka riittävää.Kolmas tapa on markkinalähtöinen ajattelu: tarpeellista on se mitä ihmiset haluavat. Jos kaksi edellistä mallia rajaa tarpeita reilusti, tämä ajattelutapa taas laajentaa tarpeen määritelmää huikeaksi. Siinä mielessä kolmas määritelmä ei ole käyttökelpoinen.
Oli tarpeista mitä mieltä tahansa, osaamme hyvin perustella itsellemme hankintojamme järkisyillä, vaikka ratkaisut tuppaavat tapahtumaan muulla tasolla. Ensin hankitaan auto ja sitten keksitään perustelut kyseisen menopelin valitsemiseen.
Jos valinnat eivät perustu järkeen, emme myöskään osaa kertoa mikä olisi meille tarpeellista tulevaisuudessa. Kuka olisi osannut kuvailla tarpeen tekstiviesteihin ennen kuin palvelu oli keksitty ja tullut käyttöön?
On aikamoista munakana-problematiikkaa miettiä, perustuvatko tarpeet markkinamiehen meissä luomaan haluun tai jopa himoon vai onko kyse todella sisintämme kutkuvasta tuotteesta tai palvelusta. Hyvän keskustelun siitä saa yleensä aikaan: pääsemme taivastelemaan kuinka joku voi tarvita leipäkonetta tai fiilistelemään uuden vimpaimen välttämättömyyttä elämässämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti