maanantai 31. maaliskuuta 2014

Olisko teillä kantsua ja parempia juttuja?

Lappeenrannan Uutisten toimittaja Janne Koivisto lähti jutussaan selvittämään kannabiksen saatavuutta seudulta. Soluttautuakseen piireihin toimittaja keksi huumausaineelle oman lyhenteen: "kantsu". Tätä hän kävi kysymässä sydän kurkussa rastapäältä baarissa sekä Suomen Kannabisyhdityksen Facebook-ryhmän paikallisilta jäseniltä.

Jonkun pitää täyttää tyhjät sivut.
Juttu keskittyy toimittajan tuntemuksiin uskaliasta kysymystä tehdessä. Jännitystä lisää rikoskomisarion kertoma tosiasia, että mikäli hänelle olisi tarjottu tätä vahvempaa tavaraa huumausainerikoksen tunnusmerkit olisivat täyttyneet.

Toimittajan kömpelö esitys sai sosiaalisen median laulamaan. Niinpä jutun somemenestyksestä piti tehdä uusi juttu, jossa toinen toimittaja haastatteli Janne Koivistoa. Testi oli onnistunut alkuperäisen kantsun metsästäjän mukaan, koska se osoitti ettei ainetta voi saada ilman piireihin kuulumista. Lausuntoa latistaa Jannen saamat sähköpostit. Niiden ohjeilla kannabista olisi hänen mielestään löytynyt päivässä.

Jos toimittajaa olisi kiinnostanut muukin kuin seikkailu ja somejaot, hän olisi voinut aluksi etsiä jonkun lukuisista kannabiksen kutsumanimistä. Vähintäänkin ennen "kantsu"-lyhenteen käyttöä Janne Koiviston olisi kannattanut kokeilla googlata, voiko sanalla olla muu merkitys. Huolestuttavaa on myös toimittajan ajattelemattomuus seuraamusten suhteen, mitä sitten kun kannabista olisi saanutkin?

Mikäli Janne Koivisto ei olisi käyttänyt "kantsu"-termiä, somehittiä ei olisi syntynyt. Nyt jutusta tuli lähinnä naureskelun kohde. Koko tarina on hyvä esimerkki siitä, mitä jaamme sosiaalisen median välityksellä: suurin osa on viihteellistä aineistoa tarkoituksenaan viekotella katsomaan juttua tiedotusvälineen nettisivuilta. Siinä ei sinällään ole mitään pahaa. Tässä voi kuitenkin piileä syy median ongelmille.

Esimerkiksi tätä tarinaa luettiin Lappeenrannan Uutisten nettisivuilta kymmeniä tuhansia kertoja ja jaettiin paljon Facebookissa. Saako se kiinnostumaan kyseistä lehdestä kertakäyntiä enempää? Miten juttuun suhtautuvat paikalliset mainostajat, he saavat lisää silmäpareja ilmoituksiaan tiirailemaan, mutta todennäköisesti muualta Suomesta.

Jos minä olisin mainostaja klikkausten ohella minua kiinnostaisi ympäristö, jossa olen esillä. Riittääkö että joku käy silmäilessä sosiaalisessa mediassa jaetun linkin perusteella kevyen jutun? Tällä hetkellä kiinnostus ilmeisesti rajoittuu klikkausten määrään.

Hauskoja juttuja voidaan käydä vilkuilemassa mainosrahoitteisilla sivuilla, mutta samalla kiinnostus pintaa syvemmälle meneviin kirjoituksiin kasvaa. Niistä ollaan valmiita maksamaan. Hyvä esimerkki tästä on viime vuonna Suomea valloittamaan tullut hitaaseen ja tutkivaan journalismiin keskittyvä Long Play.

Katso kuvat-genressä on paljon kilpailijoita. Se on tullut luultavasti jäädäkseen, mutta kaikki mediat eivät voi elää sillä.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Marketti pukeutuu blogiin

Löysin marketin vaatteista kertovan "Toimittaja pukeutuu Prismaan" -blogin. Siellä SOK Median yhteisöpäällikkö pukeutuu erilaisiin Prismasta saataviin vaatteisiin. Tuotemerkit ja hinnat hän auliisti kertoo lukijoilleen.

Sisältömarkkinointi ja sosiaaliseen mediaan rynniminen ovat trendikkäitä ilmiöitä yrityspiireissä, puhutaan somen haltuunotosta. Ikävä heittää hiukan kylmää vettä niskaan innokkaimmille, sosiaalista mediaa kun ei voi hallita tai kahlita.

Periaate somen hyödyntämisestä liiketoiminnassa kuulostaa hienolta. Perinteisissä viestimissä yritykselle hankaluuksia tuottavat portinvartijat eli toimittajat - hienoinkaan lehdistötiedote ei yleensä mene sellaisenaan läpi. Toki aina on ollut lepsua ja laiskaa journalismia ja journalisteja, mutta ne ovat toisen keskustelun paikka.

Mikä yllätys täältä paljastuu?
Media ilman portinvartijoita saattaa tuntua jättipotilta. Yrityksen omat viestit voidaan julkaista tismalleen halutussa muodossa: kertoa niistä omista hienoista tuotteista ja palveluista rajattomasti. Ja tämän oletuksen varassa mennään pahasti metsään.

Kukaan ei halua lukea blogista tai Facebookista pelkkiä tiedotteita. Jokainen nettiyhteyden päässä oleva voi tuottaa sisältöä verkkoon, joten kilpailu huomiosta kiristyy. Sosiaalisesta mediasta haetaan viihdettä, uusia kontakteja, tietoa ja ajatuksia. Mikäli yritys ei pysty sisällöllään näihin tarpeisiin vastaamaan, se hukkuu kaiken muun saatavilla olevan materiaalin alle.

Ihmiset eivät ole tyhmiä. Blogisisältöjen kertoessa enemmälti erilaisista tuotteista, varsinkin muoti- ja kosmetiikkablogeihin suhtaudutaan kuten mainoksiin. Yritykset ja bloggaajat ovat siis sahanneet omaa oksaansa nostaessaan tuotteet sisältöjen keskiöön.

Minä taidan hakeutua kolajuomajätille töihin bloggaamaan. Kerron sitten kuinka tänään nautin Zeroa tai Maxia (firmasta riippuen), jonka ostin rajoitetun ajan voimassaolevaan tarjoushintaan lähikaupasta. Lukisitko?

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Säästövinkkejä mukavuudenhaluisille

Vesi, hiiiva ja jauhot eivät maksa paljon mitään, sanovat kotitalouslehdet ja neuvontajärjestöjen nettisivut. Entä jos ei jaksa tai osaa? Muutaman kaupan käyttämän kikan opettelulla ja hiukan kuluttajakäyttäytymistään miettimällä säästää jonkun sentin.

1) Katso kaupassa ala- tai ylähyllyille. Silmien kohdalla ja parhaiten käden ulottuville sijoitetut tuotteet ovat yleensä hintahaitarin yläpäässä. Vaikeammin saavutettavissa ei ole pelkästään kaupan omia merkkejä vaan myös halvempia merkkituotteita.

Lisää rahaa kultaiseen lippaaseen.
2) Jos alariviltä (tai jostain muualta) löytyy ennestään tuntematon tuote, ei kannata ostaa ensimmäisenä isointa säästöpakkausta. Halpakin tuote on käyttämättömänä hukkaostos.

3) Isoin pakkaus ei ole aina halvin. Vastoin yleistä oletusta joissain tuotteissa kilo- tai kappalehinta voi olla kalliimpi suuressa paketissa.
Megapakkauksissa kulutus tahtoo kasvaa koon mukana. Isosta pullosta pesuainetta tulee lirautettua enemmän ja suuresta keksipaketista otetaan useampi kerrallaan. Maltillisesti käyttäessä jättikoossa riskinä on tuotteen vanheneminen ennen sen loppumista.

4) Tarjouksissa myydään usein isompi erä tuotetta halvemmalla hinnalla. Jos olet ostamassa yhtä suklaapatukkaa, et luultavasti tarvitse kolmea vaikka saisit ne melkein yhden hinnalla. 
Hinnat on muotoiltu yleensä niin että yhden tuotteen ostajaa jää harmittamaan, vaikka useampi kappale maksaa yhteensä aina enemmän. Lisäksi kannattaa miettiä haluaako käyttää omaa kotiaan kaupan sijasta varastointipaikkana, varsinkin jos tilasta on puutetta.

5) Pelkkä hinta on huono ostokriteeri. Mitään ei kannata ostaa vain halvan hinnan takia. Hinta ei välttämättä ole laadun tae, kallis voi olla huonoa tai halpa hyvää. 
Jos halvan hinnan verukkeella jätät ostamatta itsellesi paremmin sopivan tuotteen, riskinä on että joudut joka tapauksessa ostamaan myöhemmin myös sen kalliimman version.

6) Ostoksistaan kannattaa nauttia mahdollisimman pitkään ja paljon, oli kyse sitten suklaapatukasta tai uudesta tietokoneesta. Tyytymättömyys ja jossittelu johtaa helposti uusiin sekä mahdollisesti turhiin ostoksiin.

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Palveluasenteen ilmaisijat

Emme halua auttaa.
Kauppakeskuksessa parturi-kampaamon ikkunaan oli liimattu keltainen kyltti "Sorry emme osaa auttaa sijainneissa" ja varmuuden maksimoimiseksi sama teksti oli perässä englannin kielellä.

Mistä idea kylttiin on tullut? Onko joku käynyt kysymässä liian vaikeita ja nolannut työntekijän? Ajatteleeko omistaja työntekijöiden kallista aikaa valuvan hukkaan jos joku tulee kysymään reittiä? Itselleni tällaset kyltit kielivät yrityksen palvelukulttuurista ja saavat kiertämään firman kaukaa muutenkin kuin tarvitessani "sijainnin neuvontaa".

Kysymys on palvelualan yrityksestä. Jos ohikulkevaa muukalaista ei edes haluta yrittää neuvoa lähistöllä sijaitsevaan paikkaan, onko henkilökunnalla tai omistajalla kiinnostusta etsiä vastauksia asiakkaan esittämiin kysymyksiin mikäli niihin ei ole suoraa vastausta tarjolla?

Kysyvä on firmalle mahdollisuus. Vilpitön halu auttaa ja ystävällinen asenne jää mieleen, vaikkei sitä reittiä ihan tarkkaan hiussalongissa tunnettaisikaan. Myöhemmin hiustenleikkausta tarvitessa voi ystävällisiä neuvoja jakaneen parturi-kampaamon henkilökunta tulla mieleen. Parhaimmassa tapauksessa hyvää suhtautumista kehutaan vielä tuttavillekin. Auttaminen on halpaa ja tehokasta markkinointia.

Ehkä ystävällistä palveluntarjoajaa etsiessä pistokokeen tekeminen auttaisi oikean valinnan tekemisessä. Astu sisään liikkeeseen ja leiki tietämätöntä turistia. Miten henkilökunta suhtautuu sinuun? Oletko häiritsevä tekijä vai huomaatko intoa auttaa sinua?

Eräs yrittäjä oli huomannut positiivisen tavan erottautua, hänellä luki ikkunassaan "Vaihdamme parkkirahaa mielellämme".

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Mainokseton maailma

Tiedättekö todella hurjan tieteiskuvitelman? Otsikosta arvaatte. Kuulen jo jonkun hierovan käsiään - pääsisi eroon niistä ärsyttävistä mainoksista. Aika monta muuta muutosta tapahtuisi samalla.

Googlen idea pohjautuu kuluttajalle maksuttomiin mainosrahotteisiin palveluihin. Mainoksettomassa maailmassa rahat pitäisi saada suoraan palvelujen käyttäjiltä. Kuinka veloittaa Youtuben kissavideoiden jakajilta tai nettihakuja tekevältä?

Sähköisestä sisällöstä useimmilla ihmisillä on kosketuspintaa radioon ja televisioon kasvavasta verkkoinnostuksesta huolimattta. Mainoksettomassa maailmassa radiosta jäisivät jäljelle Yleisradion kanavat ja televisiossa näkyisivät julkisesti rahoitettujen kanavien rinnalla pelkät maksulliset kanavat.

Jotkut perinteiset paperiset sisällöt loppuisivat - ilmaisjakelulehtiä ei enää olisi. Tilattavien tai irtonumerona ostettavien lehtien sivumäärät tippuisivat huomattavasti tai hinnat nousisivat. Entistä useampaa lehteä kohtaisi kuolema.

Osa nettilehdistä on jo siirtynyt pelkästä mainosrahoituksesta maksumuurien taakse, Suomessa ensimmäisenä Helsingin Sanomat. Maksumuurin takana olevaa Hesaria avatessa ensimmäisenä lukijaa on vastassa uutisen sijaan mainos. Jollei se hyppäisikään enää innokkaasti lukijan selaimelle, mainostajan maksamat pennoset veloitettaisiin kuluttajan kukkarosta.

Huomaisiko kukaan, jos yhtenä aamuna asemalla ei olisi enää mainoksia.
Maksullisen sisällön lisäksi nettiin jäisi enää yksityishenkilöiden, yhteiskunnan ja erilaisten järjestöjen ilmaista sisältöä.

Suomessa on joitakin työkseen bloggaavia, heidän tuottamansa sisältö rahoitetaan yhteistyöllä yritysten kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa julkista piilomainontaa: blogin pitäjä kertoo tekevänsä yhteistyötä firman x kanssa ja kertoo sitten yrityksen tuotteesta blogitekstissään. Moni lifestyle-blogi saattaisi kupsahtaa siihen paikkaan.

Kaupunkikuva muuttuisi radikaalisti. Mainosten tilalle jäisi tyhjää tilaa. Tottuisiko silmämme siihen vai tarvittaisiinko korvaavaa ärsykettä - taidetta kenties? Mainonnan loppumisella olisi myös kulttuurisia vaikutuksia: mikä sitten kertoisi meille ihanneihmisen ulkonäöstä ja elämäntavasta tai tarjoaisi syvällisiä filosofia totuuksia "elämä on"-sloganin tapaan.

Kaiken tässä tekstissä mainittujen poistuvien maksuttomien sisältöjen yhteydessä kannattaa muistaa, ettei mainosrahotteisuus tarkoita oikeasti ilmaista. Raha menee kuluttajan lompsasta mainostettujen tuotteiden hinnoissa. Sitä epäilen syvästi, että mainonnan loppumisesta saatava säästö valuisi kuluttajalle itselleen saakka.

Tuotteiden hinnoissa perittävien kulujen lisäksi mainonta vie meiltä aikaa ja huomiota. Kiinnostamattomien mainosikkunoiden kiinni sulkeminen sekä tympääntyminen esimerkiksi itseä koskemattomiin intiimivaivoihin keskittyviin televisiomainoksiin lienee mainonnan suurin kulu. Mainostaja maksaa katsojista tai lukijoista vaikkei asia heitä pätkääkään kiinnosta ja saa vielä kaupan päälle kohderyhmään kuulumattomien ärtymyksen.

Meistä kerätään paljon tietoa verkon käytön yhteydessä. Sen hyödyntämiseen suhtaudumme kriittisesti. Mainonnan kohdennuksen netissä vain asiasta kiinnostuneille voisi aloittaa muutenkin kuin selvittämällä kiinnostuksen kohteitamme.

Kovin yleisessä tiedossa ei ole Facebookissa oleva mahdollisuus estää itseään kiinnostamattomien tuotteiden mainosten näkyminen. Mitä jos verkkomainonta muissakin palveluissa toimisi samalla eliminointitaktiikalla: voisit klikata mainosta ja valita ettei tuote kiinnosta sinua tai ole tällä hetkellä ajankohtainen. Ehkä tämä olisi kompromissi liiallisten yksityisyyttä koskivien tietojen keräämisen ja mainonnan mahdollisimman oikean kohdentamisen välillä.

Mainonnalla on niin laajat vaikutukset, ettei kaikkia niitä pysty yhdessä tekstissä kattamaan. Tarina erikseen on mainostajien siirtyminen entistä enemmän itse sisällöntuottajiksi. Siitä bloggaan myöhemmin.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Tuote nimeltä presidentti.

Ei ole ensimmäinen kerta tässä blogissa, kun elokuva saa minut tietokoneen näppäimistölle. Tällä kertaa reaktion sai aikaan kohua herättänyt Tuukka Temosen "Presidentintekijät"-dokumentti.

Miksi Niinistön vaalikampanjaan aktiivisesti osallistuneita pelotti tämän elokuvan julkaiseminen? Se paljastaa varsin kylmän totuuden: presidentti on tuote siinä missä kolajuoma. Moneen otteeseen kampanjaväki pitää kauppaamansa tuotetta hapottomana ja ilmaisee sen varsin suorasanaisesti. Kirosanaja lentelee kiitettävästi suunnittelukokouksissa.

Harva osaa ajatella koneistoa ehdokkaan kauppaamisen takana. Paljastaessaan mekanismeja ohjaaja Tuukka Temonen tarjoaa äänestäjille kuluttajansuojaa. Jokainen on nähnyt amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, joissa kerrotaan todella laskelmoidusta kampanjatyöstä. Ehkei Suomessa eletä vielä siinä maailmassa, mutta ei tämä aivan lintukotokaan dokumentin mukaan ole, kuten ehkä oletamme.

Kampanjoinnista vastaava Taru Tujunen on huolissaan kun Sauli Niinistö haluaisi pienentää vaalibudjettia. Tujunen tuntee suurta harmitusta, kun ehdokas on ilmoittanut halustaan luopua televisiomainonnasta. Ongelmia aiheuttavat lisäksi kaupattavan tuotteen omapäisyys, Niinistö ei taivu suoraan myyntiorganisaationsa tahtoon. Jonkun pitäisi puhua hänelle, pitää olla innokkaampi eli siis myyvempi.

Ostajia houkutellaan pahvisauleilla ja yleisötilaisuuksilla. Kauppakeskusten avajaisissa ja erilaisissa hintajuhlakarkelo-päivissä porukkaa keräävät paikalle usein artistit, samalla hunajalla haetaan osallistuja Niinistön pippaloihin. Lisävetonaulana on kilpailu, jossa voi voittaa limsaa.

Kun on selvää, että toiselle kierrokselle mennään, kampanjaryhmä miettii miten ehdokkaan pitää reagoida tulokseen vaalivalvojaisissa. Ensimmäisen kierroksen jälkeen analysoidaan kilpailevaa tuotetta. Koska Haavisto on tuoreempaa tavaraa ja edustaa tulevaisuutta, pitäisi oma tuote hioa vastaamaan kilpailijan ominaisuuksiin. Porvariutta sekä konservatiivisuutta kartetaan, suvaitsevaisuus-elementtiä korostetaan.

Ymmärrän hyvin, miksei Niinistö halua alistua kampanjakoneiston vietäväksi. Eihän hän sen jälkeen edusta omaa itseään, vaan muuttuu luotujen mielikuvien kimpuksi. Politiikka on asioiden päättämistä. Jotkut sanovat presidentin olevan lähinnä maan mannekiini, mutta haluamme tietää millaisia arvoja edustajamme välittää eteenpäin.

Haluammeko kampanjatoimiston meille luoman hienon pilvilinnan vai oikean ihmisen rosoineen ja useine ulottuvuuksineen?


torstai 13. maaliskuuta 2014

Pienet eleet.

Miksi muutama kymmensenttinen vedestä kismittää vietävästi ravintolassa kävijää? Tekeekö ilmainen juoman santsaus hampurilaispaikan houkuttelevammaksi? 

Ravintolassa syöminen ei ole Suomessa halpaa. Ruoka-annoksien hintojen kohdalla puhutaan eurojen sijaan kymmenistä euroista. Kun pulitat ateriasta kiitettävän määrän rahaa, tuntuu 50 sentin lisä hanavedestä suorastaan keljuiluna vaikkei sen tarjoaminen ole ravintolalle ilmaista (toisaalta se ei ole mikään suuri lisäkustannus aterian yhteydessä tarjottuna).

Onko sinulla jano?
Päinvastainen vaikutus syntyy ilmaisesta santsausmahdollisuudesta. Kahvi tai limu samaan mukiin santsattuna ei käytännössä lisää yrityksen kustannuksia. Kahvin ystävät saattavat lipittää useammankin kupillisen, mutta harvempi kovin suuresti kaipailee lisälimua hampurilaisateriaan.

Kyseessä on eleen merkitys. Vaikutusvallan psykologiassa tunnetaan lahjan arvo. Kun minä annan sinulle jotain, sinä jäät velkaa minulle. Lahjan ei tarvitse olla suuri: tarjoilijan tuomat karkit lisäävät annetun tipin määrää.

Vedestä laskuttamisen yhteydessä käyttäisin negatiivisen lahjan käsitettä. Koen sinun ottavan rahaa jostain, joka minun silmissäni on ilmaista. Kyse ei ole enää pelkistä kymmenistä senteistä, vaan halustasi päästä lompakolleni.

Oletamme tiettyjen asioiden kuuluvan palveluun. Siksi erilaiset lisämaksut herättävät suuria tunteita. Jokaisen yrityksen tulisi uusia maksuja suunnitellessaan miettiä voiko potentiaalinen lisätulo osua ikävästi omaan nilkkaan.

Useimmat meistä arvostavat suuripiirteisyyttä ja anteliaisuutta, erityisesti jos olemme itse niiden kohteena.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Pari neuvoa epäeettisestä toiminnasta käräytetyille yrityksille

Sunnuntaina Ruotsin TV4-kanavan ohjelma paljasti osittain Stora Enson omistuksessa olevan yrityksen käyttävän lapsityövoimaa Pakistanissa. Paperijätti on tiennyt tilanteen jo vuodesta 2012.

Stora Enson Suomen maajohtaja kommentoi Helsingin Sanomien jutussa asiaa näin: "Jos me lähtisimme pois, viisivuotiaat tytöt olisivat prostituoituja seuraavana päivänä."

Ruotsin osakesäästäjien liitto ei arvostanut Stora Enson suhtautumista paljastukseen ja aikoo nostaa kissan pöydälle seuraavassa yhtiökokouksessa.

Mistähän skandaalista tässä on kyse?
Kerroin äskettäin tutkimuksesta, jonka mukaan 71% vastaajista odottaa yritykseltä aktiivista osallistumista yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Tuota taustaa vasten Storan Enson suhtautuminen asiaan tuntuu ylimieliseltä.

Jos yritys haluaa ottaa eettiset periaatteet vakavasti (muullakin tavalla kuin lauseina yritysvastuusta nettisivuilla tai vuosikertomuksessa) on avoimuutta kasvatettava.

Mikäli jotain ikävää paljastuu omasta tai alihankkijoiden toiminnasta, siitä kannattaa reportoida itse. Epäeettisyydet tulevat julki ennemmin tai myöhemmin. Kuva yrityksestä muuttuu entistä mustemmaksi, jos käy ilmi väärän toiminnan olleen johdon tiedossa pidemmän aikaa.

Kun ongelma on tuotu julki, samalla kannattaa kertoa mitä aiotaan tehdä sen korjaamiseksi. Vähättely tai "emme voi mitään"-asenne ei toimi. Korjausvaiheessa on tiedotettava aktiivisesti tehdyistä toimenpiteistä.

Tyhmin mahdollinen vaihtoehto on olla kommentoimatta, onneksi useimmat toimijat ovat tämän jo ymmärtäneet. Dokumentaristi Michael Moore ei luultavasti olisi maailmanmaineessa, mikäli suurten yritysten johto olisi tiloistaan poisajamisen ja välttelyn sijaan vastannut hänen kysymyksiinsä.

Toimittajien työhön kuuluu etsiä se mitä salataan. Ensimmäisenä salaisuuden paljastava saa sulan tiedotusvälineensä hattuun. Lisädramatiikkaa luo halu olla kommentoimatta, se herättää epäilykset ja nostaa kiinnostuksen uudelle tasolle.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Meidän yritys on pyhä.

Edellisen bloggauksen innoittajana olivat elokuvat ja tähänkin sain inspiraatiota eräästä draamasta. Nyt inspiraation lähteenä ollut filmi käsitteli lahkoa ja kysymysmerkki ponnahti heti pääni päälle: onko yritystoiminnassa ja lahkoissa jotain samaa?

Lahkomainen yritys uskoo tietävänsä asiakkaitaan paremmin mitä he tarvitsevat. Jos asiakkaiden usko heikkenee, eli he eivät osta tarpeeksi, asiakkaat eivät vain ymmärrä omaa parastaan. Heille pitää julistaa sanomaa mainosten kautta enemmän ja kovempaa.

Mikäli lahkoyrityksen kilpailija tuo jotain uutta markkinoille, ei sille uskossaan vahvan firman silmissä ole kysyntää. Lahkoyrityksen tuote on kaikissa olosuhteissa ylivoimainen. Eihän kilpailijoiden simpukkapuhelimilla tai kosketusnäytöillä ollut mitään vastusta meidän kotimaiselle kännykkävalmistajallemme.

Totuus on tässä kädessä.
Jos asiakas reklamoi, antaa negatiivista palautetta tai kehitysehdotuksen, lahkoyritys tyrmää sen välittömästi.

Asiakas on tyhmä tai asiakas ei osaa käyttää tuotetta oikealla tavalla. Ja luonnollisestikaan kehitysehdotusta ei voida toteuttaa, koska se rikkoisi yrityksessä vallitsevaa koskematonta pyhää järjestystä.

Pahin virhe on jos joku yrityksen sisällä uskaltaa poiketa totutuista kaavoista, asioiden pitää mennä turvallisten hierarkioiden ja liturgioiden mukaan. 

Lahkoa pelottaa sisältä päin tuleva kritiikki ja se pitää hiljentää tehokkaasti.

Helpointa ennaltaehkäisy on valitsemalla yritykseen mieleltään kloonattuja henkilöitä töihin. Riittävä samanhenkisyys varmistetaan persoonallisuustestillä ennen rekrytointia.

Puhtautta vaaliessaan lahkot tekevät kuolemaa. Niin käy myös yhden totuuden varassa eläville ja ympäristöstään piittaamattomille yrityksille.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Mobiilipelien maasta myös elokuvamaa?

Kun viime viikonloppuna kävin katsomassa Korso-elokuvan sain pari pientä maistiaista suomalaisen leffan kansainvälisistä tuulista. Ennen Korson alkua näytettiin Oscar-ehdokkaana ollut lyhytelokuva "Pitääkö mun kaikki hoitaa?" ja traileri Jalmari Helanderin ohjaamasta "The Big Game" nimisestä Samuel L. Jacksonin tähdittämästä jännitysdraamasta.

Meidät tunnetaan vihaisten lintujen kotimaana, mutta mitäs jos tähtäisimme possuja pidämmälle:  elokuvamaaksi. Kun ajattelee Angry Birdsiä, kuuhun paenneita natseja Iron Skyssä sekä Jalmari Helanderin Rare Exportsin kertomaa totuutta joulupukeista, ei suomalaisia voi luovuuden puutteesta syyttää.

Yhteistä näissä laajemmalti katsotuissa suomalaisjuurisissa elokuvissa on tietynlainen nyrjähtänyt musta huumori. Romanttisia komedioita tehdään kaikkialla ja ehkei meidän vahvuutemme ole sillä saralla. 

On löydettävä meille luonteenomainen sävy. Etsintämatkalla kumppanina toimii riittävän iso ripaus luovaa hulluutta. Tarvitaan kyky yhdistää toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen, kuten linnut ja munia varastavat possut.

Suomen kieli on joidenkin mielestä yksi este matkalla maineeseen. Täkäläisten tekijöiden kauemmas levinneet teokset on suosiolla tehty englanninkielellä (Aki Kaurismäkeä lukuunottamatta) tai sekoittamalla suomea ja englantia, näin tapahtuu esimerkiksi Rare Exports -elokuvassa. Toisaalta ruotsalainen elokuva herättää suomalaista laajempaa huomiota - kielestä huolimatta.

Trendejä voi aina yrittää haistella, mutta koskaan ei voi tarkalleen tietää mistä tulee seuraava ilmiö. Siksi liiallinen laskelmointi ja kohdeyleisön hakeminen kannattaa välillä unohtaa. Tuskin My Little Pony-sarjan kirjoittaja osasi aavistella synnyttävänsä brony-ilmiön: ohjelmasta ovat kiinnostuneet nuoret miehet ja heistä on muodostunut oma yhteisönsä.

Eräs potentiaali piilee ulkomaisten kuvausryhmien houkuttelussa Suomeen. Ei pidä jättää huomioimatta mahdollisuutta Suomen eksoottisissa maisemissa ja luonnossa. Finland Film Commission on tehnyt huimaavan hyvän esittelyvideon kuvausmahdollisuuksista täällä.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Potilas vai asiakas?

Viimeiset vuodet on keskusteltu terveydenhoidon kriisistä ja siitä miten palvelut pitäisi jatkossa organisoida. Asiakasnäkökulma on jäänyt taka-alalle.

Innoittavan esimerkin antaa Yle Uutisten nettisivuilla julkaistu juttu Lappeenrannassa sijaitsevasta Eksoten (Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri) mielenterveyspäivystyksestä.

Palvelu toimii avoimien ovien periaatteella: kuka tahansa voi tulla luukulle huoliensa kanssa niiden suuruudesta tai pienuudesta huolimatta. Diagnoosien sijaan keskitytään vastaanotolle tulevan tilanteeseen. Tarvittaessa hänet ohjataan eteenpäin, mutta tyhjän päälle ei jätetä.

Samalla lukukerralla osui silmään tieto lihavuusleikkaustilanteesta. Suomessa tehdään operaatioita muita pohjoismaita huomattavasti vähemmän.

Erityisen tiukasti suhtaudutaan nuorten leikkauksiin, kertoo toinen uutinen. Vain joka kymmenes leikattava on alle 30 vuotias. Nuoret voisivat saada enemmän terveitä vuosia, mutta leikkauskriteerit suosivat keski-ikäisiä jo jostakin sairaudesta kärsiviä.

Kynnyksetön mielenterveyspäivystys ja leikkaus vasta terveyden täysin pettäessä ovat esimerkkejä vastakkaisista käytännöistä. Kumpi toimintatapa on humaanimpi ja säästää enemmän yhteiskunnan kassaa?

Eksoten mallia olisi syytä kokeilla kaikkien sairauksien hoidossa. Pienemmänkin oireen kanssa pitäisi päästä keskustelemaan terveydenhuollon ammattilaisen kanssa, joka ohjaisi tarvittaessa oikeaan paikkaan palveluviidakossa.

Tietenkin aina voidaan puhua resursseista. Riitäisivätkö hoitopuolen rahkeet jos jokainen otettaisiin isommitta viiveittä vastaan ja kaikkia kuunneltaisiin? Ainakaan Lappeenrannan mielenterveyspäivystys ei ole ruuhkautunut.

Toisaalta on mietittävä miten monen vaivat ehtivät pahentua haettaessa oikeaa luukkua avuntarpeeseen. Onko meillä varaa antaa ihmisten eksyä byrokratian onkaloihin?

Miten paljon resursseja kuormittaa asiakas etsimässä apua väärältä taholta? Ehkä muun hoitoalan ammattilaisen aktiivinen asiakkaan kuuntelu ja tosissaan ottaminen vähentäisi painetta lääkäreiden vastaanotoilta.

Terveydenhuoltoa vaivaavasta byrokratiasta on luovuttava ja lisättävä vuoropuhelua. Aina ei voida asiakkaan tahtoa toteuttaa, sama reunaehto koskee kaikkia palveluja. Silloin jokaisen ammattilaisen alasta riippumatta on kyettävä etsimään vaihtoehtoja asiakkaan kanssa keskustellen.

Ehkä kaikki tämä on sanomatta selvää uudelle lääkäri- ja hoitajasukupolvelle. Ehkä terveydenhoidon ongelmissa on kyse joidenkin vanhojen jäärien asenteista. Ehkä muutos on jo tapahtumassa.