Theodore Twombly on eroamassa oleva mies. Hän kirjoittaa työkseen rakkaus- ja kiitoskirjeitä toisten puolesta.Theodore ostaa tekoälyllä varustetun käyttöjärjestelmän OS1. Hän ja Samantha-niminen tekoäly rakastuvat. Kyseinen tarina on äskettäin Suomen ensi-iltansa saaneesta elokuvasta Her.
Pidän tulevaisuudesta ja sen tekniikasta kertovista elokuvista. Enitenhän ne kertovat tästä ajasta. Meillä ei ole vielä tekoälyllä saati tunteilla varustettuja käyttöjärjestelmiä. Siitä huolimatta olemme kasvaneet yhteen henkilökohtaisten laitteiden, kuten kännyköiden tai tablettien kanssa.
Parhaiten yhteenkasvamiseen havahtuu kun huomaa mukanaan kantamansa vimpaimen kadonneen. Seuraa säikähtäminen ja orpo olo. Miten pärjään ilman luuriani?
Vaikka taulutietokone ei taatusti jää huutamaan meidän peräämme, me yksipuolisesti ikävöimme taskussa kulkenutta lastamme.
Voi olla että ylitulkitsen elokuvaa, mutta päähenkilön ammatti viestittää tässäkin ajassa vallitsevasta etääntymisen ilmiöstä.
Her ei kerro miksi ihmiset haluavat toisten kirjoittavan rakkauskirjeitä puolestaan. Siinä mielessä ajatus ei tunnu omituiselta, että henkilökohtainen kommunikaatio on jo nykyisin monille vaikeaa.
Samalla kun taskussamme ja kodeissamme on välineitä, joilla voimme olla jatkuvasti yhteydessä toisiin, kasvokkain kohtaaminen vähenee. On syrjääntyneitä nuoria, jotka eivät uskalla astua jalallaankaan ulkomaailmaan, sen sijaan nettikeskustelut ovat heidän maailmansa. Nuorten lisäksi vanhukset jäävät yksin.
Tuotteet voi tilata verkkokaupasta ja noutaa pakettiautomaatista. Yrityksen asiakaspalvelussa puheluun vastaa ihmisen sijaan automaatti. Kun olemme toisten seurassa, räpläämme kännykkää ja ravintolassa unohdamme nauttia ruoasta ottaessamme kuvia annoksesta nettiin.
Aina uuden tekniikan tullessa sen povataan vievän meidät kohti sivityksen rappeutumista ja tuhoa. Ei teknologiaa voi syyttää yksinäisistä vanhuksista tai syrjäytyvistä nuorista, vaan perussyynä ovat ihmiset.
Tekniikan mahdollistaessa yhteyden ihmisiin, joihin muuten emme koskaan törmäisi, ei saa unohtaa kasvokkain näkemisen ja keskustelemisen merkitystä. Se tekoälyn ulottumattomissa.
Parhaiten yhteenkasvamiseen havahtuu kun huomaa mukanaan kantamansa vimpaimen kadonneen. Seuraa säikähtäminen ja orpo olo. Miten pärjään ilman luuriani?Vaikka taulutietokone ei taatusti jää huutamaan meidän peräämme, me yksipuolisesti ikävöimme taskussa kulkenutta lastamme.
Voi olla että ylitulkitsen elokuvaa, mutta päähenkilön ammatti viestittää tässäkin ajassa vallitsevasta etääntymisen ilmiöstä.
Her ei kerro miksi ihmiset haluavat toisten kirjoittavan rakkauskirjeitä puolestaan. Siinä mielessä ajatus ei tunnu omituiselta, että henkilökohtainen kommunikaatio on jo nykyisin monille vaikeaa.
Samalla kun taskussamme ja kodeissamme on välineitä, joilla voimme olla jatkuvasti yhteydessä toisiin, kasvokkain kohtaaminen vähenee. On syrjääntyneitä nuoria, jotka eivät uskalla astua jalallaankaan ulkomaailmaan, sen sijaan nettikeskustelut ovat heidän maailmansa. Nuorten lisäksi vanhukset jäävät yksin.
Tuotteet voi tilata verkkokaupasta ja noutaa pakettiautomaatista. Yrityksen asiakaspalvelussa puheluun vastaa ihmisen sijaan automaatti. Kun olemme toisten seurassa, räpläämme kännykkää ja ravintolassa unohdamme nauttia ruoasta ottaessamme kuvia annoksesta nettiin.
Aina uuden tekniikan tullessa sen povataan vievän meidät kohti sivityksen rappeutumista ja tuhoa. Ei teknologiaa voi syyttää yksinäisistä vanhuksista tai syrjäytyvistä nuorista, vaan perussyynä ovat ihmiset.
Tekniikan mahdollistaessa yhteyden ihmisiin, joihin muuten emme koskaan törmäisi, ei saa unohtaa kasvokkain näkemisen ja keskustelemisen merkitystä. Se tekoälyn ulottumattomissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti